Käytiin sitten Joensuussa.

Ei toiminut yhteistyö Eon kanssa, ei. Perusradoilta rapsahti kymppi A:n ja puomin ohituksesta sekä vitonen A:n alastulokontaktilta. Kumpikaan tiimimme osapuolista ei nauttinut tekemisestä.

Agilityn tulisi olla hienoa koiran ja ohjaajan välistä yhteispeliä. Eon kanssa emme todellakaan saavuttaneet tätä ihanaa harmoniaa.

Hylystä huolimatta viimeinen rata pelasti päivän. Sain vihdoin Eon rentoutumaan - juuri ennen starttia koira kieriskeli onnellisena leikin tiimellyksessä ruohikolla. Eo teki hyvää työtä, mutta ohjasin Nelehiä ja vedin koiran ohi hypystä seuraavalle esteelle. Vauhti oli parempi ja koira näytti jopa nauttivan agilityn huumasta. Rytmitys oli edelleen pielessä, mutta sehän ei ole missään nimessä Eon vika.

Emme ole lainkaan samalla sivulla pojan kanssa. Keskityn vastedes yksinomaan loistavaan koiraani, koska minulla kerran on sellainen. Koiran, jonka kanssa homma todella pelittää, ohjaaminen on todellinen kunnia. Välillä pitää ohjata jotain Eoa, jotta osaa arvostaa toisen koiran kanssa tehtyä vuosien työtä ja saavutettua tasoa. Voihan olla, etten koskaan pääse nauttimaan saumattoman yhteistyön tuottamasta riemusta yhdenkään toisen koiran kanssa.

Eon kanssa emme hevillä näyttäydy uudestaan baanalla vaan heitän pallon Sennille.