Perjantaina 16.6. kello 13.55 lähti Oulusta KASsin ilmastoitu bussi kohti Lappeenrantaa. Pysähdyimme syömään Hirvaskankaalla ja olimme kisapaikalla pystyttämässä seuran telttaa seuraavaa päivää varten kello 21.45. Muutaman kilometrin päässä kisapaikalta majoituimme Cumulukseen: puolen yön aikaan pääsimme koirien ulkoilutuksien jälkeen vihdoin nukkumaan. Huoneen lämpötila oli siinä kolmenkymmenen lämpöasteen luokkaa ja useimmat eivät olleet saaneet kunnolla nukutuksi. Itse en ole niin tarkka: kerran havahduin, kun Neleh örisi jotain belgikämppiksellemme, mutta muuten mikään ei haitannut uniani.

Kello soi aamulla 5.45 ja olo ei ollut täysin virkeä, mutta vähintäänkin innokas. Kuuden maissa totesin kävellessäni Nelehin kanssa Lappeenrannan keskustassa, että mahtaa tulla kuuma päivä, koska pienintäkään tuulen viileää tuulahdusta ei ollut havaittavissa. Kävimme hotellin aamiaisella ja olimme kisapaikalla puolisen tuntia ennen minijoukkueiden ensimmäistä rataantutustumista kello 8.00.

Edustusjoukkueemme tuntui menneen vähän höpöksi, koska "joukkuekaverimme" perui tulonsa ja jouduimme starttaamaan kolmella koiralla: minä ja Neleh ja äiti ohjasi Nuppua ja lainacorgi Unssia. Yhteisöllisestä joukkuehengestä ei ollut tietoakaan ja fiilis oli lähempänä agirotujoukkuetta kuin SM-kamppailua. Kolmen koiran tulos lasketaan lopullisiin tuloksiin, mikä tarkoittaa, että jokaisen koirakon täytyi saada tulos ja yhdenkin parin hylkäys hylkäisi koko joukkueen. Joukkuerata oli mielestäni mukava: ei mitään hankalia jippoja. Unssi oli joukkueen ensimmäinen starttaaja ja poika veti hyvän radan, mutta hypyn 9 rima putosi ja tuloksena 5. Neleh lähti toisena ja teki hyvää rataa sekin, mutta pudotti saman riman kuin Unssi. Ei ole Nelehin tapaista pudotella rimoja, mutta oletan, että käänsin koiraa liikaa hypyn päällä leikatessani sen takana. Kolmannella kierroksella meillä ei siis ollut koiraa ja Nuppu veti ankkuriosuuden: äiti vei Nupun ohi hypystä numero 3 ja siitä siis viitonen ja hiukan päälle pari sekuntia yliaikaa. joukkueemme tulos oli siis huikeat 17,39 ja sijoitus 19. Totta puhuen joukkueemme heikko menestys ei jäänyt kaihertelemaan mieltä tai edes harmittamaan. Saatiinpa ainakin tulos.

Minien jälkeen olo alkoi olla jo melko tukala, kun elohopea kohosi 25 asteeseen. Aurinko paistoi koko päivän pilvettömältä taivaalta emmekä saaneet nauttia edes heikosta tuulenvireestä. Yritin väittää, etten ollut tullut Lappeenrantaan asti mököttämään teltassa vaan agilityä katsomaan, mutta annoin periksi, kun en kerta kaikkiaan saattanut istua paahtavassa katsomossa. Jännittävät ankkuriosuudet ja oman seuran suoritukset seurasin toki mielenkiinnolla. Illalla raahauduimme hotellille, söimme, lenkitimme koirat ja päivä oli pulkassa.

Sunnuntaina kello ei soinut ennen seitsemää ja nukuin vallan mainiosti kuin pieni porsas kuumuudesta huolimatta. Neleh oli lauantain jälkeen jotenkin tavattoman onnellinen ja ylitsevuotava, en tiedä miksi. Neleh osaa kyllä nauttia hotellin muhkeasta sängystä ja pehmeistä vuodevaatteista yhtä paljon kuin omistajansa. Kaiken kaikkiaan Neleh on mainio matkakaveri: se ei stressaannu uusista tilanteista ja on aina kuin kotonaan, sen kanssa on helppo matkustaa ja suurimman osan ajasta se käyttäytyy hyvin (eikä se huuda kuin päätön kana aina kun jotain hauskaa tapahtuu kuten Kaapo).

SM-yksilökisa aloitettiin mineillä yhdeksältä, jolloin kuumuus näkyi koiristakin selvästi. Olimme vasta 106. starttaava minikoirakko, joten sain odotella omaa suoritusta vielä pari tuntia tutustumisen jälkeen. Rata oli mielestäni todella kiva SM-radaksi. Odotin jotain tajutonta sykeröä ja vaikeita ohjauskuvioita vaativia osioita, mutta tämä rata kelpasi minulle ilman muuta. Rata oli ennen kaikkea nopeiden nollien rata ja ihanneaikakin oli tiukka, 33 sekuntia, johon sai jo pistää töppöstä toisen eteen. Suurempaan kaarrokseen tai takelteluun ei ollut varaa edes huippunopeilla koirilla. Neleh kulki joukkuekisassa niin hyvin, etten pelännyt sen olevan turhan vallaton radalla. Jälkeen päin mietittynä olen tyytyväisempi rataamme kuin kertaakaan tänä vuonna: luotin täysin koiraani, tiesin mitä tehdä, olin koko ajan perillä radasta ja pystyin ennakoimaan. Mutta voi kurjuus! Nollarata oli alla ja kolmanneksi viimeinen este maalisuoralla sijainnut pussi. Olen katsonut tämän videolta uudestaan ja uudestaan, mutta en keksi syytä moiseen. Koira katsoo suoraan pussiin, minä osoitan estettä ja juoksen ihan oikeaan suuntaan, mutta koira päättää juuri ennen estettä poiketa kurssistaan ja tekee ihmeellisen loikkauksen sivuun niin, että menee pussin ohi esteen toiselta puolelta. Neleh tulee käskystä luokseni ja loikkaa tietysti kankaan päältä, mistä seuraa hylky. Koira suoritti edellispäivän joukkueradalla samaisen pussin ihan normaalisti, mikä tekee asiasta vieläkin käsittämättömämmän. Sitä sattuu, voisi sanoa, mutta ei se tuossa tilanteessa lohduta. Itse asiassa moka ei edes harmittanut paikan päällä eikä itselläni ollut sellainen viimeisen päälle hyppään alas katolta -fiilis. Tottakai harmitti, kun kilpailukirjaan tulee hyl ja näyttää kuin olisimme olleet niin surkeita, ettei meillä ole vielä mitään asiaa SM-kisoihin. Odotuksia sijoituksen suhteen en ollut asettanut, mutta se vitonenkin olisi ollut mieluisampi kuin hylky. Rata oli muuten varmaan Nelehin paras rata koko vuonna, meillä on mennyt niin surkeasti. En ollut nyt vetelä niin kuin olen viime aikoina meinannut radalla olla. Kisat eivät jännittäneet juuri ollenkaan, mutta sain niihin kuitenkin enemmän asennetta kuin normaalisti.

Kisamme olivat sitten ohi ja keskityin vain seuraamaan muiden suorituksia (tai aluksi olin enimmäkseen teltassa. Lämpömittari näytti jossain vaiheessa 27,5 astetta). Finaalit olivat tietysti erittäin jännittäviä ja sitä parasta agilityä. Medejen perusrata oli viimeisenä ja se oli omalle kohdalleni entistä jännittävämpi, koska äiti oli Kaapon kanssa hyppyradan jälkeen sijalla 11. Seitsemän koiraa olivat Kaapon kanssa samalla sekunnilla, joten mahdollisuudet kymmenen kärkeen olivat ilmeiset. Rata oli konstikas: siinä pääsi vauhtiin, mutta parissa erityistä tarkkuutta vaativassa kohdassa moni sai sen kohtalokkaan virheen tai hylkäyksen. Kaapon rataa jännitettiin varmasti eniten seuran edustajien toimesta ja videokamerallamme rata on kuvattu varsin epämääräisesti, koska en malttanut olla katsomatta suoritusta livenä. Nolla sieltä paukahti ja jäimme mielenkiinnolla seuraamaan, josko sijaluku nousisi entisestään. Perusradalla kaikki voi vielä muuttua, mikä todellakin nähtiin sinä iltana. Yksi koira toisensa jälkeen sai virheitä tai hylkääntyi. Kun Kaapo oli noussut jo palkintosijoille taisivat KASsilaiset juosta pois radan reunalta onnittelemaan. Jännitys säilyi loppuun saakka kunnes selvisi, että Kaapo oli voittanut koko kisan. Se oli makea lopetus viikonlopulle ja vielä makeammaksi seikan teki se, että Kaapo ei todellakaan edusta ainoatakaan valtarotua medi-luokassa. Neleh saa todellakin olla ylpeä serkkupojastaan!

Kymmeneltä lähdimme matkaamaan kohti Oulua, mutta juhlimiseksi paluumatka ei suinkaan mennyt: useimmat torkkuivat. Myös Suomen mestarin piti mennä aamulla kahdeksaksi töihin. Olimme kotona puoli viideltä.

Nyt olen itse kuumeessa (mikä on naurettavaa näin kesällä) ja olo on kuin jyrän alle jääneellä, mutta toivon olevani taas teräkunnossa viikonloppuna, kun suunnistamme Rokualle.