Perjantai 7.7.

Agirotu 2006 pyörähti käyntiin kovassa kiireessä. Koko porukkamme oli minua lukuun ottamatta lähtövalmiina jo hyvissä ajoin. Kaikki oli vielä kesken, mutta tyydyin vain toteamaan, etteivät joukkueasumme olleet valmiit. Töistä tullessani soin itselleni nopean suihkun päästäkseni eroon edes pariksi päiväksi kaikesta mullasta ja kaupungin tomusta. Tavaroiden pakkaaminen kiireessä oli hermoja raastavaa, koska jotain unohtui varmasti (loppujen lopuksi unohdimme vain retkijakkarat, mikä ei ole ollenkaan pöllömpi saavutus). Kaiken sähellyksen jälkeen saatoimme vihdoin kääntää katseet kohti Janakkalaa ja hurauttaa hienolla ja tilavalla laina-autollamme etelän helteeseen.

Pysähdyimme Pyhäjärvellä, josta jatkoimme matkaa kahden auton yhteisvoimin syömään ja jälleen kohti määränpäätä. Auton ilmastoinnista ja jääräpäisestä kuskista johtuen saavuimme umpijäässä kisapaikalle Turenkiin yhdentoista maissa. Lämpötila oli ulkona hellelukemissa. Kinastelusta johtuen saatoimme vastata retkipatjojen kutsuun vasta puolen yön jälkeen.

Lauantai 8.7.

Lauantaina olivat jälleen vuorossa agirodun virallisemmat kilpailut. Kisat alkoivat varhain 7.30 ja olimme ilmoittautumassa tuntia aikaisemmin. Muutaman yön univajekaan ei olisi voinut pilata päivää - tätä on odotettu vuosi ja siitä nautitaan varmasti täysin siemauksin. Sääkään ei ollut hassumpi: mittarilukemat pyörivät kolmessakympissä yötä päivää eivätkä pilvet vaivautuneet peittämään kuumana porottavaa taivaankappaletta. Tänä vuonna osallistuimme vain välttämättömiin kisoihin: Finnish Openiin ja joukkuekisaan.

Päivä oli pitkä huiman osallistujamäärän vuoksi, vaikka ratoja pyöri yhtä aikaa neljä. Siinä on jo melko hyvä tuuri, jos saa osumaan päivän kummankin starttin perätysten kuten Nelehin ja Eon kanssa. Jännäsimme, kuinka kahden aikataulun mukaan lähes samaan aikaan sijoittuvan starttin käy. Tutustuin ensin Nelehille laadittuihin kiemuroihin radalla neljä, mutta ehdin ennen vuoroamme sekä tutustua että startata Eon kanssa radalla yksi.

Eo oli ihan höntti. Päästin sen tavanomaisesti irti ennen kuin asetin koiran lähtöön. Mutta onko poika todella menossa agilityradalle? Ei, se on kiinnostunut äidin olinpaikasta radan reunalla ja lähti vakaasti kävelemään vikasuuntaan. Onneksi Eo ei nähnyt, mihin äiti oli kameran kanssa sijoittunut. Olisihan se ollut aika noloa. Eo ei myöskään ehtinyt kävellä lähtölinjan yli, kun nappasin sen takaisin. Mitään kummempaa ei tapahtunut, mutta säikähdin silti. Lähdimme normaalisti ja Eo menikin varsin tyylikkäästi. Lopussa se taas vähän vilkuili yleisöön tullessaan putkesta, mutta onnistuin ohjamaan sen suosiolla maaliin. Rata ei ollut niin sujuva kuin olisi voinut olla, mutta jäimme odottamaan, jos sillä irtoaisi jatkopaikka Finnish Open -finaaliin. Odotukset eivät olleet korkealla, koska ykkösluokasta vain seitsemän koirakkoa pääsee jatkoon ja osallistujamääräkään ei ollut minimaalinen.

Vaihdoin Eon välittömästi Nelehiin ja lähdin palauttelemaan toista rataa mieleeni. Meitä ennen oli vielä usea koirakko, joten mihinkään paniikkitilanteeseen ei ollut aihetta. Rata oli mielestäni oikein mukava ja se antoi varmuutta lukuisten epäonnistumisten jälkeen. Hieman pelkäsin, että törmäilisin esteisiin, koska rataantutustumisesta oli jo aikaa ja olin hoipparoinut välillä myös Eon kanssa. Jälkeenpäin olin äärimmäisen tyytyväinen suoritukseemme, kun tulos oli puhdas nolla. Se ei ollut mitenkään poikkeuksellisen mahtava, sillä kaarrokset olivat suuria. Mutta oli hienoa saada edes jonkinmoinen nollatulos.

Lopputuloksissa Neleh oli 27. reilun neljänkymmenen nollan tehneen joukossa. Jatkoon pääsi 25 parasta, joten sinne eivät portit tänä vuonna avautuneet. Sijoituksemme ei silti jäänyt edes nakertamaan mieltä, sillä oma vikanihan surkea aikamme oli - koira toimi sitä vastoin hyvin. Kun ykkösten radalla vietiin viimeisiä koiria, kuulutus kertoi, että Eo oli vielä nollallaan johdossa. Siinä uskalsin toivoa, että pääsisimme kolmen parhaan joukkoon. On hienoa nousta palkintokorokkeelle niin suuressa tapahtumassa kuin agirotu. Toiseksi viimeisenä startannut kromfohrländer meni Eon ohi lähes kaksi sekuntia nopeammalla ajalla. Sijoituimme siis toisiksi eikä häviäminen millekään länderille ole todellakaan häpeä. Henkilökohtaisesti arvostan sitä, että cavalierini voitti medienskabassa 40 muuta koiraa, mukana suurempia shelttejä ja nopeampia ländereitä.

Eo eteni vastoin kaikkia toiveita ja odotuksia finaaliin. Oli hirvittävän hassua osallistua Eon kanssa samalle radalle kuin huippumedikoirat. En ole vieläkään ymmärtänyt, että Eo on medi, koska yritän aina vääntyä minien rataantutustumiseen ja katson ensimmäisenä pikkuväen lähtöjärjestyksen. Viimeinen rata oli laadittu siten, että jopa me ykkösluokkalaiset voisimme selvitä siitä kunnialla. Eo teki hyvää rataa, mutta huomasin itsekin, että siitä oli aivan veto pois. Oli ollut kuuma ja rankka päivä. Emme viitsineet välittää siitä sen enempää ja olimme iloisia nollastamme, vaikka yliaikaa tulikin nelisen sekuntia. Eo oli ilman muuta osuutensa tehnyt.

Loput iltapäivästä koirat saivat lepäillä viileässä luokkahuoneessa ja minä seurailin kisoja. Illan viilentyessä (jos 29 astetta voi sanoa viileäksi) liukenin salakavalasti lenkiltä ja piipahdin paikallisella uimapaikalla vilvoittelemassa. Mikä voisi olla sen mukavampaa?

Sunnuntai 9.7.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan olisin saanut nukkua aamulla pitkään. Mitä sitä suinkaan nukkumaan, kun kesä on niin kaunis. Silmät eivät millään pysy kiinni, kun tietää, että ulkona on mahtava agilityjuhla. Siinä on ihan turha yrittää ajatella järkiperäisesti, että kahdeksan tuntia ei millään riitä monen yön univajeen korjaamiseksi. Pakko päästä seuraamaan kisoja, vaikka päivän ainoa oma startti on vasta seitsemältä illalla.

Kahdelta järjestettiin pukukulkue, jota varten sonnustauduimme joukkueasuihimme. Kulkueessa esiintymisen huono puoli on se, ettei muita joukkueita näe kunnolla letkasta käsin. Karnevaalitunnelma oli hauska eikä juuri kukaan tiukkapipoillut enää sunnuntaina. Pääsimme pukuinemme peräti viiden parhaan joukkoon, mikä oli hienoa. Myönnän silti vilpittömästi, että porukka oli sonnustautunut niin mainioihin asuihin, ettei niitä ole mitenkään mahdollista laittaa minkäänlaiseen paremmuusjärjestykseen. Se ei mielestäni ole edes agirodun idea.

Päivä oli aivan yhtä helteinen kuin edellinen. Olimme läkähtyä edustusasuihimme, joten päätimme luopua niistä toistaiseksi. Iltapäivällä olivat vuorossa junioreiden, nuorten ja senioreiden avoimet SM-kisat. Jännitimme erityisesti KASsin junnuporukkaa. Kouluttajan sydän oli pakahtua riemusta, kun kaksi suojattia kapusivat toiselle tilalle.

Viimeisenä koitoksena oli Salonkikelpoisten joukkuesuoritus. Kaapo ja Kunkku-Minna lähtivät ensimmäisenä tehden nollan pojalle. Hanna juoksi Jessin kanssa narrin puvussa parin virheen jälkeen maaliin, jolloin hovimestarimme Senni ja Tessa pinkaisivat vauhtiin. Mutta mitä teki Tessa? Se näytti olevan sitä mieltä, ettei rehkiminen kuumassa kuulu hänen tyyliinsä. Mitä voidaan junioreiden kakkossijan jälkeen vielä koiralta vaatia?! Niin juuri. Tessa löntysti varmasti esteeltä toiselle. Yleisö päästi hauskan äännähdyksen päättäväisen Tessan astellessa vauhdittomuudesta huolimatta ansaputkeen. Ei se mitään, tässä kisassa ei hylätä eikä tuloksella ole mitään merkitystä. Pääasia, että on hauskaa - sekä koirakolla että yleisöllä. Viimeisenä radalle porhalsimme Neleh ja minä kuningattaren ominaisuudessa (mikä siinäkin on, että kaikki luulevat prinsessaksi? Yritin todellakin olla Kaarle II:n vaimo Bragancan Katariina. Eläessään hän ei ollut kaunotar, mutta sitäkin uskollisempi vaimo, joka sieti miehensä rakastajattaria). Ohjaaminen ei ollut oikein mistään kotoisin, koska jo pelkkä puvun tarttuminen esteisiin oli hyvinkin mahdollista. Ansapaikka meni hyvin, kunnes Neleh kääntyikin puomilta takaisin ja teki hylyn putkeen. Tyypillistä: Ensin hoen aikani joukkueen juniorijäsenille, että muistavat puhua koko ajan koirilleen puomilla, jotta ne eivät kääntyisi takaisin. Mitä suustani kuuluu samassa tilanteessa? Ei yhtään mitään.

Siinä oli meidän agirotumme. Odotimme vielä junioreiden palkintojenjaon, jonka jälkeen kymmeneltä suuntasimme kohti pohjoista. Tällä kertaa en jäätynyt autoon, vaikka ilmastointi puhalsi jäätä - minulla oli peitto ja kaikki. Sain nukuttua virkistävän tunnin, jonka jälkeen nukahtamiseen olisi tarvittu vähintään raskas isku päähän. Olimme kotona neljältä. Eikä naurattanut, kun kello soi aamulla ennen kuutta muistuttaen tulevasta työpäivästä. Olen silti valmis uhraamaan vastaavanlaisen viikonlopun vuoksi vaikka toiset pari päivää sumussa hortoiluun.