Ihmiset eivät enää jaksa uhrata koko päiväänsä agilitykisojen merkeissä, joten ne pyritään vetämään mahdollisimman pikaisesti läpi. Näin siis hektisessä Helsingissä, jossa pääsimme korkkaamaan sunnuntain radat heti ensimmäisenä aamusta: herätys vartin yli kuusi, 7.42-junalla Kannelmäkeen ja ensimmäinen minikolmosten rataantutustuminen yhdeksältä. Heti perusradan jälkeen rakennettaisiin uusi minien hyppyrata, joten päivä olisi pikaisesti pulkassa.

Sää oli sumuinen ja kostea: rillipäisen ihmisen näkyvyys erittäin huono ja vastapestyjen koirien turkit yltäpäältä kurassa. Tuuli ei vaivannut ja oli lämmintä vuodenaikaan nähden. Lähdimme erinomaiselta paikalta Nelehin kanssa starttinumerolla kahdeksan. Pävän radoilla ei ollut ansapaikkoja, nyt pelattiiin pienillä kaarroksilla ja oikein ajoitetuilla nopeuden muutoksilla.

Perusrataohjaamiseni oli vetelää (ei se niin pahalta videolla näyttänyt kuin tuntui kyllä), ja jo lähdössä tein alkeismokauksen: otin koiran vastaan ensimmäisen hypyn takaa ja edistin liikaa saaden koiran hyppäämään väärästä suunnasta kakkosesteen (muuri), jolle käännyttiin noin 120 asteen kulmasta. Vitonen ja loppu rata sujui mallikkaasti. Myös puomin kontakti onnistui! Suurten vaikeuksien jälkeen ja ahkeran harjoittelun tuloksena olemme päässeet selvemmille vesille pyrkimyksissämme kontaktien suhteen. Hurraa Neleh!

Jäähdytyslenkin jälkeen palasimme halliin ja toinen ratamme oli jo valmistumassa. Pääsimme turhia odottelematta tositoimiin. Hyppyradalla Neleh pysyi edelleen hyvin lähdössä ja saatoimme tykittää täysillä. Lähtösuora koostui kahdesta hypystä ja U-putkesta. Lieneekö vedätyksen syytä, kun toinen rima tuli alas. Hyppykorkeudet olivat 35:ssä. Muuten olin tyytyväinen rataan ja suoriuduin siitä paljon edellistä paremmin. Aikaammekin olin tyytyväinen, sillä olimme samalla sekunnilla (33) kourallisen nollia tehneiden koirakoiden kanssa kisan kakkosen painellessa 32 ja ykkösen 31 sekuntiin. Ilman riman pudotusta olisimme sjoittuneet ajallamme neljänsiksi, mikä on hyvin, koska Nelehkin oli niin valju ja hituroi.

Eevelin ahdistusharjotuksista ei ole sen kummempaa sanomista: yhtä huonolla menestyksellä ne sujuivat kuin ennenkin. Onneksi tällä kertaa olin sentään varautunut karkaamisen estävällä häkillä.. Eolla oli muuten kyllä oikein kivaa: se sai juoksennella ympäriinsä jahdaten variksia ja cityjäniksen häntätupsuunkin se miltei pääsi kiinni. On ihana nähdä Eoa niin tohkeissaan ajamassa eläimiä, kyllä jossain kaukana taustalla lienee linnustajaa minunkin puppelikoirallani. Poika on innostunut juoksemaan jälkien perässä ja suon sen kaverille, koska se on touhottessaan kuitenkin suhteellisen hyvin kuulolla eikä tippaakaan hysteerinen.

Eevelle agility ei olekaan yhtään niin tärkeää, joten agitauon jälkeen aiomme treenata vain Eevelle sopivia juttuja: ihan muutamia esteitä lelulla palkiten. Siitä se pitää ja toimii vauhdikkaasti. Uskon, että pääsemme vielä joskus kisaradoillekin, mutta vielä aikoihin ei ole havaittavissa sellaista intoa kuin tiedän koirassa piilevän.

Neleh oli jotenkin uivelo. Se ei mennyt samanlaista kyytiä kuin yleensä ja onhan se muutenkin ollut nyt älyttömän rauhallinen. Huolestuin vähän, kun se ei oikein innostunut juoksemaan kanssani pihalla, kun lämmittelimme toista rataa varten. Jotenkin eukko oli lenkillä jälleen niin perästä vedettävä. Onhan koirillakin huonoja päiviä, ja minä olen  muutenkin hysteerinen (sitä se alan opiskelu teettää ;) koirieni terveyttä kohtaan, mutta tarkkailen nyt tilannetta. Cavalieria kun ei ole kestäväksi koiraksi jalostettu, ei ole mikään ihme, jos rodun edustajalla ilmenee vikoja agiliyä harrastettaessa.

Lyhyt kisapäivä sopi mainiosti, sillä koirathan olivat elukoiden perässä pitkin lätäköitä juoksemisen jälkeen litimärkiä. Hienoa, ettei niiden tarvinnut virua koko päivää palellen kisapaikalla. Junalippuni leimasin jo ennen kahtatoista, joten päivää ei voinut ainakaan pituudesta moittia. Nähtävästi koirille ei ole niin väliä, ollaanko kisoissa neljä vai kymmenen tuntia. Ihan yhtä väsyjä nuo ovat koko päivän olleet verrattuna pitempäänkin reissuun.