Kesä-Kajaani on nyt historiaa. Viimeiset treenit on vedetty ja viimeisiin harkkoihin osallistuttu. Sunnuntaina lähdemme kotiin, joka ei vielä tunnu kodilta.

Jenten päätöspentukoulu sujui hyvin. Tyttö oli rohkealla tuulella ja tutustui uusiin koiriin: snautseriin ja parsoniin. Harmi, ettemme enää pääse osallistumaan kurssille. Juuri kun Jente näyttää havainneen, että paikalla on paljon muita kivoja koiria.

KSTK:n kentällä typy käyttäytyy holtittomasti ja ryntää suinpäin muiden koirien luokse. Onneksi kohdalle ei ole sattunut kuin yksi epäilyttävä tapaus. Tilanteessa ei kuitenkaan sattunut haaveria. Jente lähestyy vieraita koiria aina voimakkain alistumiselein ja koiran tulee olla todella ennakkoluuloinen käydäkseen niin surkean otuksen päälle. Jente on aivan mahdoton: sille on kehittynyt jonkinlainen fiksaatio irlanninsettereitä kohtaan. En voi pitää lyyliä edes irti kyseisen rodun edustajan ollessa radalla. Mikä sai Jenten rakastumaan settereihin, on edelleen arvoitus.


Eolla alkaa huomenna piirinmestaruuskisat: lauantaina joukkue- ja sunnuntaina yksilökilpa. Minua jo aivan jännittää Eon puolesta. Omalla kohdalla en hermoile, mutta muiden puolesta senkin edestä.

Neleh ei päässyt Janitan koulutukseen ensi kuussa. On turhauttavaa ensin innostua, kun kuulee syksyn koulutuksista, odottaa viikkoja ilmoittautumisinfoa, ilmoittautua viimein kolme ja puoli tuntia ilmoituksen jättämisen jälkeen, huomata ilmoituksen olleen seuran blogissa jo edellisillasta ja päätyä varasijalle. Ehkäpä KASsilla on potentiaalisempia kolmosluokan koirakoita kuin Neleh. Harmittaa vain vietävästi, jos emme saa osallistua. Senni ja Eokin joutuivat varalle.

Seuran tukeen koulutuksen suhteen ei voi luottaa ja uusia tuulia täytyy kustantaa yksityisesti. Kai se on väistämätöntä, että agilityssä pitäisi osata suuntautua oikean seuran toimintaan, mikäli mielii kehittyä. Sitähän tehdään jo paljon. Agilityseurat lienevät menneen talven lumia. Agility on muuttunut jäykäksi ja totiseksi: Enää ei kisareissulle lähdetä pelkkä reppu selässä ja koiran hihna toisessa kourassa hyödyntäen yhteiskuljetusta ja -majoitusta kustannusten karsimiseksi. Vaikka olin tuolloin vielä pieni tyttö, muistan agilityn harrastamisen ilon. Sitä iloa en enää tunnista kilpailuissa, harjoituksissa, 2000-luvun harrastajissa. Eipä käy tietenkään uusien harrastajien syyttäminen - miten tällä vuosituhannella lajin pariin liittynyt henkilö voisi entisaikojen tunnelmaa luoda.

Agility alkaa olla ison rahapussin harrastus. On vähän surullista, että lajista on tullut elitistiharrastus. Kaiken kukkuraksi pitäisi asua etelässä, jotta lähellä olisi enemmän kouluttajia. Tarvitaan vielä suurempi rahasammio, jos haluaa etelästä oppeja. Opiskelijana en koe olevani erityisen vahvoilla.