Yhteiseloa on Jenten kanssa kulunut viikko. Vaikkei blogipäivityksiä ole kuulunut, on arkemme ollut varsin värikästä. Yhteisen taipaleemme aloitimme matkustamalla Iisalmeen linja-autolla viikko sitten sunnuntaina. 3,5 tunnin matka sujui Jenteltä mainiosti, vaikka ensimatka olikin kyseessä. Viikon varrella olemme tulleet jo hyvin tutuiksi. Saldona monen monta lätäkköä lattialla ja yksi kappaletta jyrsittyjä television johtoja.

Uusia koiria olemme tavanneet viljalti, koko vaihteluvälillä kleinspitz-leonberg ja turkin laatu whippet-lagotto. Jente pitää muista koirista ja henkilökohtaisesti ihailen pennun taitoa puhua koiraa. Olisinpa itsekin yhtä hyvä! Koiriakin enemmän Jente rakastaa KAIKKIA ihmisiä. Kaikki ihmisetkin tuntuvat pitävän Jentestä, mutta he antavat suloisen ulkokuoren pettää. Kyseessä on oikeasti melkoinen ampiainen. Cavalierlapsi saa valtavan paljon anteeksi vain sen vuoksi, että on söpö.

Meillä on ollut käsillä pieni alkava karkailuongelma. Joku älypää on joskus väittänyt, ettei pentu halua erota laumastaan, ja että pienen kaverin opettaminen tottelevaiseksi koiraksi sujuu kuin itsestään. Itsekin uskoin edellä mainittuun, mutta seuratessani 9-viikkoisen punavalkoisen marsun loittonemista omille teilleen omistajansa näkymättömiin, mieleni valtaa pieni epäilys. Jente on määrätietoinen pikkukaveri, jolla on omat selkeät visionsa. Pentu muistuttaa emäänsä kuin Conan O'Brien Tarja Halosta: alan hiljalleen ymmärtää Fasua paremmin. Joka tapauksessa tällä hetkellä taskun pohjiani peittävät kielen mennessään vievät herkut.

Herkuista puheen ollen Jente kera Eo-enon keksivät hauskan tuuman tiistaina. Kaverukset eivät vielä ole luoneet kovin syvää sidettä, mutta yksi valtavan tärkeä tekijä näitä kahta mestariherkkusuuta yhdistää: ruoka. Kävi niin, että jollakin selittämättömällä tavalla parivaljakko oli päässyt käsiksi kissan kuivamuonapakettiin. Koulupäivän jälkeen vastassani olivat iloinen Neleh, joka ei vatsan turpeisuuden perusteella ollut koko kesteihin osallistunut; Eo, jonka vatsan seutu muistutti jälleen raskausmahaa kuten niin monesti aikaisemminkin; sekä Jente, joka pyöreydessään veti vertoja lihavimmallekin pullamössöcavalierille. Jente ei näyttänyt mitenkään kärsivän tanakasta tilastaan vaan riehui vatsa puolelta toiselle keinuen kuten aina.

Jente on osoittanut cavalierimaiset taipumuksensa, sillä sen synnynnäinen ruuan himo vetää vertojaan ahmatti-Nelehille ja -Eolle. Jentehän oli pentueesta se, joka ei ensiruuastaan lähtien poistunut ruokakupin ääreltä vaan mussutti aina loppuun saakka poikien huiliessa välillä. Eilen illalla harjoittelimme ruuan puremista, joka ei neidiltä oikein vielä suju ("Eikö kaikki ruoka ole tarkoitettu hotkittavaksi?" kommentoisi Jente, jos osaisi). Typyli pääsi maistelemaan broilerin kaulaa, koska jyrskytti niin kauniisti ulkoa löytämäänsä luun tönöä. Siten en olisi uskonut olevan mahdollista käydä, mutta kyllä, eukko nielaisi saaliinsa kokonaisena. Toistaiseksi ruuansulatus on tehnyt tehtävänsä, mutta seurailemme vielä pirukakaraa ankarasti. Seuraavalla kerralla saalis on sitten huomattavasti isompi.

Jente on erinomainen pakkaus, mahtava cavalierin alku. Pidän sen itsenäisyydestä ja stressaamattomasta asenteesta. Pennulla on todella hyvä toimintakyky ja se käyttää omaa päätään. Epäpentumaisella tavallaan se ei lähde mukaan Nelehin ja Eon hullutuksiin eikä se juuri turvaudu laumaan. Vain toisten koirien uhmaamassa tilanteessa löydän pienen sopulin jalkaterieni päällä nököttämässä. Valintani osui juuri oikeaan, sillä Jente on juuri sitä, mitä koiralta toivon.

Tyttö tykkää syödä.