Suomenmestaruuskisoihin pyyhällettiin tänä vuonna Tampereen kupeeseen Ylöjärvelle Teivon raviradalle. Kisoja edeltävä viikkoni sujui oloa tunnustellen, sillä rakas siskoni oli tartuttanut minuun "angiinansa" (= jonkinlainen kuumeensekainen kurkkukipu, jolle lääkäri ei osannut muuta nimeä antaa). Noustessani seuran järjestämään linja-autoon perjantaina kello 14 en jaksanut vielä edes ajatella kirmaavani radalla seuraavana päivänä. Matka sujui jouhevasti vaaka-asennossa ja vieläpä varsin mukavasti, kun päädyin laskemaan kuumeen lääkkein. Ainakin nimenhuuto oli kohdallani helppoa, koska minut kuulemma tunnisti aina niistämässä nenääni...

Eo oli harvinaisen raivostuttava. Kaapo alkoi ulista joka kerta, kun auto pysähtyi ja poika kävi riehumaan mukana, vaikka olikin eri häkissä Nelehin kanssa. Ulkoilutilanteissa Eo oli niin ikään aivan mahdoton: se veti Kaapon perään ja liekkui hihnassa minkä kerkesi. Oma kärsivällisyyteni oli jo valmiiksi hyvin alhainen ja olin vakuuttunut siitä, että Eo siirtyy vilttiketjuun näiden kisojen jälkeen: Nelehin kanssa reissaaminen on niin vaivatonta.

Kisapaikalle seurueemme saapui kymmenen maissa ja tunnin inttämisen jälkeen pääsimme yhteisymmärrykseen telttapaikasta ja pääsimme suuntaamaan majapaikkaamme. Hotelli Kaupin edessä odottelimme puolituntisen vartijaa, jonka oli määrä päästää meidät sisään, koska hotellin henkilökunta oli jo lähtenyt (!?!). Pääsimme nukkumaan kuitenkin ennen puolta yötä. Aamulla täytyi herätä vasta kuudelta, joten ei pelkoa, että olisin saanut nukkua kunnolla tänäkään yönä.

Lauantai 16.6. - Joukkuekisailut

Aamu valkeni aurinkoisena ja olosuhteet olivat otolliset upeille agilitysuorituksille. omasta juoksukunnostani en ollut ollenkaan varma, mutta päätin ainakin yrittää täysillä. Tänään ei olisi kuin kaksi starttia ja ne juostaisiin, vaikka salama iskisi tajun kankaalle.

Seuramme medi-koiravajauksen vuoksi joukkueessamme oli vain kolme koiraa: kaksi varteenotettavaa, jo menestystä haalinutta koirakkoa, Mari & Xosmo sekä Minna & Kaapo, ja sokerina pohjalla minä Eon kanssa XD. Minijoukkueemme koostui tuoreista SM-kävijöistä: ekakertalaiset Elina & Vinha sekä Riku & Tumppi ja viime vuonna KASsia ensimmäistä kertaa edustaneet Minna & Unssi sekä minä ja Neleh. Starttasin kummankin koirani kanssa toisella kierroksella. Yllättäen radat pyörivät yhtäaikaisesti ja menivät lomittain. Ensimmäisenä oli medien tutustuminen. Puuskutin kuin pieni lihava porsas huonoa kuntoani jo ennen kuin koko tutustuminen oli alkanutkaan. Alkua aprikoin hieman, koska tarvitsin etumatkaa koirasta, ja Eohan ei tunnetusti sitä suo. Muuten rata oli Eolle oikein sopiva ja keppejen aloitus oli riittävän simppeli.

Välittömästi  Eon tutustumisen jälkeen niiskutin radalle yksi minien tutustumiseen. Minien radasta pidin kovasti. Se sopi Nelehille erinomaisesti. Medinä olin 16. starttaaja ja jotenkin sattui, että olin jonottamassa vielä lämmittelyesteille, kun vuoroni yllättäen koittikin. Eo hieman hämmentyi, kun ei päässytkään hypyille vaan suuntasimme suoraan radalle. Pojan pääkopassa selvästi loksahti jokin ratkaisevan tärkeä nipukka paikoilleen, sillä koira painoi radalle tuhatta ja sataa: se oli sitä virtaavaa Eoa. Poju liisi harmittavasti myös A:n alastulokontaktin ja hyppäsi vielä aivan päin okseria, josta yhteensä 10 ratavirhettä. Virheet eivät onneksi jääneet harmittamaan liiemmin, koska Xosmo oli napannut ekalla kierroksella kympin ja Kaapokin tiputti vielä riman viimeisenä koirakkonamme. Eon vauhdista sen sijaan olen hyvin iloinen ja ennen kaikkea seikasta, että vauhti tuli esiin juuri noissa kisakarkeloissa. Tiedän, että Eosta kehkeytyy vielä rohkea ja vauhdikas otus, koska tiedän sen myös olevan paljon emäänsä nopeampi. Ei sitä ratatyöskentelyn perusteella uskoisi, mutta odottakaahan vain.

Nelehin rataan oli parikymmentä koirakkoa, joten vaihdoin vain karvaturrit ja aloin palauttaa minien rataa mieleeni. Kurkkupastillia vain poskeen, että pistelevä kipu hellittäisi Eon radan jäljiltä. Pelkäsin hieman, että ääneni pettäisi, koska koirieni vaatima tiukka käskyttäminen sattui niin pirusti puhumattakaan tilapäisestä kunnon alenemisesta, joka teki juoksemisesta työläämpää. Onneksi vaivat kuin vaivat unohtuvat radalle päästäessä. Neleh jäi nyt hyvin lähtöön, mutta tiputti ikäväkseni ensimmäisen riman. Jätin ilmeisesti koiran hieman liian lähelle ensimmäistä hyppyä. Neljäs este oli puomi, jolla vedätin liikaa ja sorruin samaan vanhaan virheeseeni: oletin koiran tekevän jotain, mitä se ei kestä eli tällä kertaa kuvittelin sen kaartavan kauniisti sheltin kepein askelin puomin ylösnousulle. Näin ei siis tapahtunut vaan koira tuli luokseni saaden kieltovirheen. Tyhmä se ei vain opi virheistään - ei omista eikä toisten (Vinha teki saman ensimmäisellä kierroksella eikä miellessäni käynyt edes varmistella vientiä puomille siitä huolimatta).

Päivän tulossaldo 2 x 10 ei missään nimessä tyydyttänyt minua, joten seuraavana päivänä yrittäisin triplasti enemmän. En jaksanut oikein seurata kisoja, auringon paahde ja kirkkauskin ahdisti, joten levähtelin teltassa ja käyskentelin kisa-alueella päämäärättömästi vailla selvää ajatuksenjuoksua. Minusta oli hieman liian kylmä, koska tahdoin palella vähän väliä, mutta oikeasti sää oli erinomainen koirien kannalta: ei liian kuuma, mutta selkeä. Poistuimme hotellille kahdeksan aikoihin palkintojenjaon jälkeen ja läksimme syömään seuraporukan ja iloisen bussikuskimme kanssa Tampereen Amarilloon. Ruoka oli harvinaisen maittavaa ja olin entistäkin uupuneempi, kun vihdoin pääsimme hotellille yöpuulle kello 23 jälkeen.

Sunnuntai 17.6. - yksilökamppailut

Kello pirahti soimaan kuudelta. Olotila oli hilpeä, vaikka unen tarve olisi ollut vielä suuri. Mutta nukkumaan ehtii kotonakin, SM-kisat ovat vain kerran vuodessa. Tavarat vain kasaan ja koirien aamulenkitys ja olen valmiina uuteen päivään. Tänään eivät minien ja medien radat pyörisi yhtä aikaa, koska maxit ja medit käytiin yhtä aikaa ja vasta viimeisenä veikauskohteena olleet minit. Hienoa, kerrankin saan keskittyä vain yhteen koiraan kerralla. Kiitos ja kumarrus! Oma oloni oli edellispäivään verrattuna mainio ja aloin jo muistuttaa itseäni. Ei tarvinnut pelätä ratojen epäonnistumista oman voinnin vuoksi. Tästä sain entistä enemmän potkua!

Eo starttasi numerolla 59. Rata ei ollut mitenkään vaikea Eolle, mikä oli helpottavaa. Toki Eo on vielä niin keskeneräinen, ettei se voi millään kyetä samankaltaisiin suorituksiin SM-tason koirakoiden kanssa. Osallistuminen Eon kanssa näihin kisoihin on melkein masentavaa, koska koira ei vielä sinne kuulu. Toki kokemus on aina hyvästä, sekä minulle että koiralle. Eo työskenteli varmasti ja teki nollan (tällä kertaa hyppäsi okserinkin mutkitta), joka meni aivan hyvin ihanneaikaan huolimatta suurista kaarroksista, joita pojan kanssa on pakko tehdä. Sijoitus oli 41., mikä vastannee hyvin tasoamme. Eo varmisti siis tiensä finaaliradalle.

Pidin taas kovasti minien radasta. Siellä oli paljon keskustelua herättänyt sarjaeste kahden metrin väleillä. Neleh suoritti sarjan aivan mallikkaasti lämmittelyesteillä. Pudotti riman, kun vedätin, mutta ei saadessaan suorittaa hypyt omaan tahtiinsa. Neleh oli  93. starttaava koira. Se oli hyvin kuuliainen, minkä annoin hämätä itseäni. En ollut lähdössä riittävän topakka ja koira karkasi ennen kuin ehdin reagoida taphtumiin kyllin nopeasti. Käskin liian kovasti hypyn päällä, jolloin rima putosi. Voi rähmä. Siihen kaatuivat meidän kisamme. Sain vietyä radan loppuun, mikä on hyvä, koska ainakin saimme tällä kertaa tuloksen (viime vuoden harmillisen pussihylyn jälkeen). Ohjaukseni ei toki ollut sitä mitä piti. Yhden valssinkin jätin tekemättä, mistä seurasi hankalahko tai vähintäänkin hidastava takaleikkaus. Tulos on kuitenkin tulos ja rannalle on turha jäädä ruikuttamaan.

Yllättäen olenkin SM-finaalissa villinkorttini Eon kanssa *hekottaa*. Finaalissa starttaamisessa on aina jonkinlaista nostalgiaa, mutta tällä kertaa se karisi omalla kohdallani pois hyvinkin pian. Alku sujui oikein hyvin Eon varmuudella. Puomilla poika loikkasi ilmaan ja laskeutui kontaktille. Kepeille asti meni muuten hyvin. Vienti ei ollut vaikea, ja koska Eo ei (edelleenkään) osaa aloittaa keppejä varmasti, olin sohimassa välissä. Ajoin itse koiran aloittamaan väärin, koska keikuin sen tiellä. Kieltovirhe. Lisäksi sain koiran tulemaan ohi A:sta, mikä on jo aika erikoista. En hoksaa edes videolta, mitä tein väärin, mutta varmasti jotain. A:n kontakti sujui hyvin, mutta siitä koira sitten pyyhälsikin väärään putkeen. Koiraa olisi pitänyt kääntää huomattavasti enemmän, mutta tuossa vaiheessa työskentelyni ei todellakaan ollut enää parasta mahdollista. Radan jälkeen muistin jälleen elävästi, miksi olen kevään aikana päättänyt vähentää kisaamisen minimiin Eon kanssa ja keskittyä pelkästään treenaamiseen. Edellispäivän vauhtihuuma oli hälvennyt savuna ilmaan (tai sitten se oli juuri laskeutunut ja vedin sen keuhkoihini).

Pääsinpäs seuraamaan kisoja yleisöstä käsin. Tuollaisen suorituksen jälkeen sitä mieluiten vain liukenisi maan rakoon eikä nostaisi päätään pieneen hetkeen.Yksilömestaruudet jaettiin ja koitti kotiinlähdön aika. Tämä tyttö oli lopen uupunut ja veteli sikeitä suurimman osan matkasta, kerrankin olin tajunnut ottaa tyynyn mukaan. Oulussa olimme kolmen jälkeen ja minä pirteänä ja hyvin levänneenä, koirat viikonlopun rasituksesta vain nukkuivat raukeina häkin pohjalla.

Seuraavana viikonloppuna Rokualle juhannuksen viettohon. Can't wait!